Anni Saari

Kolme katkelmaa romaanista KOTIIN

Ensimmäinen katkelma:

Marjatta ja Nour keskustelevat (s. 40-41)

Kahvin tippuessa Marjatta muisti Nourin taskusta löytämänsä valokuvan. Sillä hän saisi ehkä keskustelun alkamaan. Hän kävi etsimässä valokuvan pesuhuoneesta, jonne oli edellisenä päivänä sen unohtanut.

Nour oli alkanut tyhjentää astioita pöydältä tiskialtaaseen. Marjatta ojensi kuvan hänelle ja osoitti, että se oli löytynyt taskusta. Nour sieppasi valokuvan nopeasti ja piilotti sen käsiensä väliin. Hän näytti pelästyneeltä. Marjatta päätti kuitenkin painaa päälle.

– Kuka siinä on, hän kysyi ja osoitti kuvaa.

Nour vastasi vasta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Sana kuulosti Marjatan mielestä siltä, kuin Nourin kurkkuun olisi tarttunut jotain. Saattoiko tämä olla pojan nimi?

– Tarek, Nour jatkoi hiljaa.

Marjatta odotti hänen jatkavan, mutta Nour ei tehnyt sitä. Hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen, mutta hän veti henkeä ja yritti hillitä itsensä. Sitten hän äkkiä käveli takaisin kamariin.

Marjatta seurasi häntä. Ei tämä nyt mennyt ollenkaan hyvin. Olisiko hänen pitänyt olla varovaisempi? Tällä tavalla hän ei koskaan saisi asiaa selvitettyä. Nour oli istunut kamarin sängylle ja nostanut kädet kasvoilleen. Marjatan tullessa hän nosti ne pois ja tuntui, kuin hän olisi odottanut lyöntiä. Pelkääkö hän minua, Marjatta ihmetteli. Hän otti kännykkänsä esiin ja ojensi sitä Nouria kohti.

– Haluatko sinä soittaa jollekin, hän kysyi.

Marjatta oli äkkiä ymmärtänyt, että Nourilla täytyi olla joku, johon hän saattoi ottaa yhteyttä. Ei kai hän yksin voinut olla liikkeellä. Jos hän oli eksynyt tai ryöstetty, hän halusi varmasti ilmoittaa jollekin. Mutta Nour katsoi puhelinta ja pudisti kiivaasti päätään. Sitten hän katsoi varuillaan Marjattaa.

– No polis? hän varmisti hitaasti.

Marjatta sävähti. Pitäisikö hänen nyt laittaa kova kovaa vastaan? Sanoa, että hän oli nyt hoitanut oman osuutensa ja nyt oli poliisin vuoro jatkaa? Eihän Nour tännekään voinut jäädä.

Toinen katkelma:

Pakolaiskeskustelu kunnassa (s. 105-106)

Jos Marjatta jotain oli odottanut, ei ainakaan sitä, mitä hän näki salin ovella. Sali oli täpötäynnä ihmisiä. Kunnanvaltuuston jäsenet istuivat ensimmäisissä riveissä, ja heidän takanaan tuntui olevan koko kunnan väki pakkautuneena toistensa lomaan. Antero Rautio viittoili vaimolleen salin etuosasta, ja Saara johdatti Marjatan hänelle varatulle paikalle. Marjatan vieressä istui kaksi nuorta, kaljupäistä miestä, joilla oli päällään mustat pilottitakit. Ne olisi pitänyt jättää naulakkoon, Marjatta ehti ajatella, ennen kuin kunnanjohtaja aloitti puheen. Hän selitti kunnan harkitsevan vastaanottokeskuksen perustamista, koska Suomeen oli tullut paljon turvapaikanhakijoita, ja kuntapaikkoja ei ollut tarpeeksi. Marjatta kuuli vieressään olevien miesten mutisevan jotain toisilleen ja hymähtävän. Hän huomasi, että hänen edessään istui vanha mies, jonka hän tiesi asuvan keskustassa palveluasunnossa. Mies korjasi jatkuvasti kuulolaitettaan ja vaikutti poissaolevalta. Marjatta mietti, ymmärsikö hän, mistä puhuttiin.

Kunnanjohtaja luovutti puheenvuoron ELY-keskuksen asiantuntijalle, jäykästi puhuvalle naiselle, joka aloitti heijastamalla seinälle termejä ja selittämällä, mitä eroa oli turvapaikanhakijalla, pakolaisella ja maahanmuuttajalla. Marjatta tuijotti seinällä kalpeassa valossa väriseviä sanoja ja ajatteli Nouria. Hän ei edelleenkään tiennyt, mikä niistä Nour oli.

Marjatta kuuli Saaran tuhahtelevan miehelleen, ja äkkiä hän ymmärsi, että hänet oli istutettu tälle paikalle tietoisesti. Sali oli jakautunut kahteen osaa, ja hänen puolellaan olevat ihmiset vaikuttivat vihaisilta. Toisen puolen ihmiset näyttivät enemmän huolestuneilta.

Asiantuntija siirtyi esittelemään raha-asioita, ja ilmapiiri sähköistyi entisestään. Kun nainen kertoi valtion vastaavan kaikista kuluista kolmen vuoden ajalta, Marjatan puolelta salia kuului välihuuto.

– Entäs sen jälkeen? Kuka sen takaa, että niille mitään töitä täältä löytyy?

Kommentti sai aikaan taputuksia.

Kunnanjohtaja nousi seisomaan, rykäisi kuuluvasti ja pyysi yleisöä antamaan asiantuntijan puhua oman puheenvuoronsa loppuun.

Kolmas katkelma:

Nour muistelee elämää Syyriassa (s. 139-140)

Nour kirjoitti kaikesta. Monta kertaa hän oli istunut ylhäällä pitkälle aamuyöhön ja kirjoittanut. Tuntui kuin hänen sormiensa kautta paperille olisi piirtynyt kaikki se, mitä hän joka päivä ympärillään näki.

Pelosta ja jatkuvasta varuillaan olosta oli tullut tavallista. Heinäkuussa kaikki olivat heränneet pommituksen ääniin. Tarek oli itkenyt kauhuissaan ja Nour oli ollut yhtä peloissaan. Mihin he voisivat paeta? He olivat lopulta sulkeutuneet olohuoneeseen ja vain toivoneet, että pommit eivät osuisi heidän taloonsa. Sillä kertaa talo olikin säästynyt.

Syksyllä kaupungissa oli eletty kahdessa eri todellisuudessa. Toisaalta kaikki oli jatkunut normaalisti. Mutta kaduilla oli ollut tiesulkuja, kauppoihin oli vaikea päästä eikä niissä ollut myytävää. Ja taisteluja ei kukaan enää voinut välttyä näkemästä. Yliopistolla luentosalit olivat olleet puolityhjiä, koska sekä monet opiskelijoista että opettajista olivat lähteneet taistelemaan. Ehkä toisiaan vastaan, Nour oli miettinyt. Omran oli myös pohtinut lähtöä eikä ollut kuunnellut Nourin vastaväitteitä.

– Eikö sinusta ole enemmän hyötyä, kun valmistut ja voit työskennellä ihmisten hyväksi?

Mutta Omran oli puhunut kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka muutos oli saatava aikaan nyt, kun siihen tarjottiin mahdollisuutta.

Sitten oli tullut päivä, jolloin Omran ei vastannut puhelimeen.

© Anni Saari

Kustannusosuuskunta Länsirannikko 2020